keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Miniatyyrikriisi

Kuvittelin tekeväni pikkuesineitä aina. Luulin, etten koskaan kyllästyisi ja että aina keksisin yhtä innoissani uusia ja uusia toteutettavia. Mutta yht'äkkiä Suuren Snadin jälkeen lokakuussa en saanutkaan enää mitään aikaiseksi. Ensimmäisellä tai toisellakaan viikolla en ollut vielä kovin huolestunut, sillä tarvitsen aina messujen jälkeen vähän toipumisaikaa.
Sitten keksin, että nyt olisi hyvä sauma tehdä keskeneräiset valmiiksi. Ei niitäkään tosin ollut jäljellä juuri muuta kuin ns. omat  kappaleeni. Joitain myymiäni kalusteita olen halunnut jättää itselleni, vaikkei minulla ole niille suoranaista tarvetta, ja olen sitten viimeiset kappaleet jättänyt kokoamatta tai ainakin viimeistelemättä ja maalaamatta ajatellen, että ehtii ne sitten joskus. Nyt oli se hetki.

Näillä saisi kalustettua mukavan näköisen huoneen.

Vähän vaaleampisävyisiä:

Sängyn koristemaalauksiin näin turhan paljon vaivaa, eivätkä ne edes onnistuneet täydellisesti. Kaikki kalusteet ovat täällä ennenkin nähtyjä, myös kerrossänky, mutta tällä kertaa maalasin 1:1-esikuvan mukaan myös nuo punaiset yksityiskohdat, jotka viimeksi jätin pois liian työläinä.


Talven kuluessa havaitsin tehneeni virheen: ei olisi pitänyt tuhlata aikaa ja energiaa näihin, kun vielä olisi ollut mahdollisuus tehdä muutakin. Olisin ihan hyvin voinut pakottaa itseni luomaan uusia malleja, ei aina tarvitse kaiken olla kivaa. Nyt minulla ei enää ole aikaa miniatyyreille enkä pääse verstaalleni, joten en voi tehdä huonekaluja, vaikka haluaisinkin. Pikkutavaroita valmistan hiljakseen. Ja ainahan voi punoa koreja. Se on helppoa ja vähän puuduttavaa, ei vaadi ajatustyötä eikä suurta keskittymistä.